Olen Kuuba

Kuubalainen ja neuvostoliittolainen elämäntyyli poikkesivat toisistaan merkittävästi. Kyseiset maat eivät kytkeytyneet toisiinsa kulttuurin, taiteen, eivät edes talouden, vaan jaetun aatteen kautta. Näitä toisistaan niin kaukana sijaitsevia maita yhdisti aikoinaan ideologia; uusilla ajatuksilla ja käsitteillä maustettu valtiollinen hanke; utopistinen kokeilu, jonka ihanteet loivat toiverikkaat ihmiset. Postmoderni tapa sekoittaa vastakohtia ei ollut vielä saanut kunnolla tulta alleen vuonna 1962, kun Soy Cuba tehtiin. Elokuva itse on kuin sille alkunsa antaneet maat, kuin raskasjalkainen Frankestein, kaunis ja monitahoinen hirviö. Soy Cuba on jäljittelemätön kulttuuriteos, jota on mahdoton luokitella tiettyyn kastiin.

Pelkästään elokuvan tekotapa on mainitsemisen arvoinen. Seikkailunjanoinen kuvausryhmä saapui Neuvostoliitosta Kuubaan ja vietti siellä kaksi vuotta voidakseen vangita aidon kuubalaisuuden tähän dokumenttimaiseen fiktioelokuvaan. Itse työn hedelmä, Soy Cuba, on elokuvana perinteiseen venäläiseen tapaan julistuksenomainen manifesti. Otosten voimakas visuaalisuus on perintöä neuvostoelokuvan suurimmilta nimiltä 1900-luvun alkupuolelta. Osan elokuvasta muodostavat poliittisesti puhuttelevat kuvat, joita Eisensteinkin käytti laadukkaassa kerronnassa ja voimakkaassa draamassa. Välillä elokuva luo kuvaa Dziga Vertovin tavoin pitkillä otoilla ja välillä liike tuntuu vangitsevan ankaran todellisuuden. Kolmantena vaikuttajana näkyy Oleksandr Dovzenko sekä hänen tapansa maalata muotokuva vilpittömästä maatyöläisestä ja antaa samalla kasvot kommunistiselle perheelle. Soy Cuban ohjaaja, Mihail Kalatozov, antaa kuitenkin elokuvalleen oman identiteetin unohtamatta, että Kuuba poikkeaa selvästi hänen omasta synnyinmaastaan vaikka onkin kommunistinen valtio. Kuuba tulee esille omana itsenään, vaikkakin ulkopuolisen katseen kautta. Ohjaaja huolehtii yksityiskohtaisesti siitä, että ihmisten tapa puhua ja kävellä on aitoa, ja että tapahtumat ovat sopusoinnussa kuvauspaikkojen kanssa. Tästä syystä Soy Cuba on niin kaunis. Fiktiivisestä elokuvasta kuoriutuu yllättäen dokumentaarinen teos kahdesta toisistaan kaukaisesta maasta, Neuvostoliitosta ja Kuubasta. Kummallakin maalla on oma mallinsa samasta ihanteesta, mutta silti ne yrittävät päästä ei vain esteettiseen vaan myös ideologiseen yhteisymmärrykseen.

Soy Cuba on kunnianhimoinen elokuva. Se on tehty suurella kaavalla ja silti se on vilpitön, intiimi. Elokuvan muodostavat neljä tarinaa ja jokaisen tarinan päähenkilö on oma lukunsa yhtälössä, jollaiseksi vallankumousta voidaan kutsua. Kuubalainen nainen, vallankumouksellisen perheen kivijalka; maatyöläinen, maansa sankari; opiskelija, isänmaan toivo ja uuden aatteen kantaja; mies vuorilla, vallankumouksellisen armeijan selkäranka. Elokuva etenee kronologisessa järjestyksessä, ja katsoja näkee kyseisten neljän hahmon kautta, miten maa nousee Fulgencio Batistan hallintokaudella vallinneesta rappiosta – Batistan yksinhallintokaudella Kuuba oli käytännössä pohjoisamerikkalaisten käyttämä halpahintainen huvipuisto – vallankumouksen kynnykselle. Syntyy uusi valta, uusi ihminen. Olisi liian helppoa väittää elokuvan olevan vain hyvä esimerkki taidokkaasta poliittisesta propagandasta, mutta yksioikoisuudelle ei kuitenkaan kannata antaa sijaa. Soy Cuba on voimakas vetoomus vallankumouksen puolesta ja vaikka se sortuu kenties hetkittäin yksinkertaistuksiin, se kertoo myös toivosta ja optimismista; siitä vahvasta uskosta, ettei maailman tarvitse seurata sokeasti Yhdysvaltojen vetämää kapitalistista yhteiskuntamallia. Näin ajatellen pitkät ja monimuotoiset otot ovat myös ideologinen kannanotto. Kommunistisen aatteen laajenemista maailmalla ei voida kuvata Hollywoodin kapitalistisen elokuvateollisuuden keinoin. Kommunismin riemuvoiton kuvailemiseksi elokuvan tekijät ovat valinneet vaihtoehtoisen kauneusarvon, suurista kollektiivisista saavutuksista kertovan kommunistisen estetiikan.

Soy Cuba on suuri teos, jota on mahdotonta luokitella ja joka on ainutlaatuinen elokuvan historiassa. Se kertoo menneestä ajasta, sillä elokuvan synnyttänyt yhteinen aate kaatui Berliinin muurin mukana. Elokuvaa täytyy siis tarkkailla menneisyydestä käsin. Ei kyynisestä nykyisyydestä vaan ajasta, jolloin unelmoitiin suuresta tulevaisuudesta, jolloin ihmisiä ei jaettaisi luokkiin ja jolloin tasavertaisuus hallitsisi yhteiskunnan kaikkia osia. Tuo optimismi ja sokea usko tekevät elokuvasta Soy Cuba liikuttavan ja haastavan teoksen; liian ainutlaatuisen, jotta sen voisi unohtaa ja liian tärkeän, jotta sen voisi noin vain sivuuttaa.