Lucía

Jälleennäkeminen Lucían kanssa
Danae C. Diéguez

Jokin aika sitten menin elokuviin nähdäkseni jälleen Lucían (1968), tällä kertaa suurella valkokankaalla. Ylväs teos kuuluu latinalaisamerikkalaisen elokuvan parhaimmistoon. Lokakuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta ensiesityksestä, ja elokuvan näkeminen pitkän tauon jälkeen pimennetyn salin lumoavassa hämyssä tuntui etuoikeudelta. Raikkaat tarinat ja kiinnostavat elokuvalliset ratkaisut kiehtovat edelleenkin.
 
Humberto Solásin ensimmäistä täyspitkää fiktiivistä elokuvaa pidetään nykyisin kuubalaisen elokuvan ehdottomana klassikkona. Lucía on ainutlaatuinen ikkuna paitsi maan elokuvaan myös kuubalaisen visuaalisen kerronnan maailmaan. Elokuvassa esiintyy kolme eri aikakauden Lucíaa kolmessa Kuuban historian ratkaisevassa käännekohdassa. Lucían hahmo voidaan tulkita milloin siirtomaavallan purkamisen metaforaksi, milloin kansakunnan symboliksi. Lucía nähdään myös omana itsenään, naisena, joka tasapainottelee moraalisten velvoitteiden, tunteiden ja intohimon aiheuttamien konfliktien välimaastossa.

Ensimmäinen tarina kertoo Kuuban toisesta itsenäisyyssodasta espanjalaisia kolonialisteja vastaan. Italialaisesta neorealismista vaikutteita saanut Solás alkoi hahmotella tyyliä, joka perustui valojen ja varjojen kontrastia korostavaan chiaroscuro-kuvaukseen, kuvalliseen liioitteluun sekä vastakkainasetteluun mahtipontisen ja pienen välillä. Taistelukohtauksissa esiintyvät avoimet tilat asettuvat vastakkain suljettujen tilojen ja subjektin eksistentiaalista ahdistusta kuvaavien äärimmäisten intiimien tilojen kanssa. 

Sota ja rakkaus ovat, romanttiseen tyyliin, elokuvan suuria teemoja. Lucían henkilöhahmon kautta kuvaillaan sukkulointia näiden kahden suuren voiman edessä. Yksityiseen lukeutuva rakkaus asettuu vastakkain sodan julkisuuden kanssa. Sota on miehinen tila, joka pakottaa elokuvan Lucíat jatkuvaan tasapainoiluun viattomuuden ja rohkeuden, vihan ja rakkauden, sekä yksityiselämän ja toisten ihmisten tarpeiden välillä. Elokuva kertoo myös mielen hajoamisen prosesseista. Naiset rakastavat, kärsivät ja tuntevat toivottomuutta. Heidän kokemansa kärsimys on monen asteista: skaala ulottuu yksinäisyydestä erilaisten väkivallantekojen aiheuttamiin nöyryytyksen kokemuksiin. 

Elokuvan toinen osa sijoittuu ajanjaksolle, joka alkaa vuodesta 1902, jolloin Kuuba itsenäistyi muodollisesti Yhdysvalloista. Diktaattori Gerardo Machado syöstiin vallasta vuonna 1933, ja maa oli sekasortoisessa tilassa, täynnä paheita, korruptiota ja epäoikeudenmukaisuutta. Toisen osan sävy on ensimmäistä osaa intiimimpi. Tarina kertoo rakkaudesta ja kivusta, joita Lucía kokee vallankumoukselle omistautuneen aviomiehensä rinnalla.

Komediallisiakin piirteitä sisältävä elokuvan kolmas osa puolestaan käsittelee vuoden 1959 vallankumouksen jälkeistä aikaa. Tarinassa käsitellään arkisia ilmiöitä kuten sovinismia, jonka kitkeminen osoittautuu hankalaksi vallankumouksen vauhdittamista muutoksista huolimatta. Aikanaan radikaali vallankumous sai kyllä aikaan rakenteellisia muutoksia yhteiskunnassa, mutta yksilöiden vapautuminen vallankumousta edeltävästä ajasta osoittautui vaikeammaksi. Siksipä henkilökohtaisille ajatuksille haettiin usein oikeutus vanhoista rakenteista.

Mikä sitten tekee Lucíasta edelleen ajankohtaisen elokuvan? Syitä on monia. Tematiikka, elokuvan kielenkäyttö ja tarinoiden ääniraidat ovat kiinnostavia (joskus Solás käytti jopa kuoroa klassisen kreikkalaisen teatterin tyyliin). Kerronta on kokonaisuudessaan loistavaa. Elokuvan suurena teemana voidaan nähdä dilemma julkisen ja yksityisen välillä, joka on myös ensimmäisen osan Lucían henkilökohtainen ongelma.

Kääntäjä: Julia Ijäs